Ylistys savusaunalle
Ylistys savusaunalle
Kirjoitettu 1974.
Esitetty ensi kerran Ruotsin Suomalaisseurojen Keskusliiton Kulttuuripäivillä 1974 ja sen jälkeen ”lämmitetty” uudelleen ja uudelleen.
”Sauna hiljainen, mustunut,
kattama tuohen ja malkain,
on kuvas sieluuni juurtunut
lapsuudestani alkaen.
Kyyhötit seinin lahoavin
vaiheilla hakamaan aidan
luona nukkuvan sireenin
varjossa harmaan raidan.
Usein seinälles’ hiipien
kurkistin räppänäs rakoon,
vallassa kauhun suloisen
juoksin sun mustuuttas pakoon.
Hirvitti kiukaas’ savuinen,
suuri ja pimeä parvi,
ykssilmä haltia nurkassa sen
ykssilmä, yksisarvi…”
Siellähän sinä sijaitsit, minun lapsuuteni savusauna, runsaan kivenheittomatkan päässä kotiini johtavan kivisen tien varrella.
Kuka tai ketkä lienevätkään olleet sinua pystyttämässä, sitä en tullut tietämään, eikä se olekaan tärkeätä, mutta se oli ja on tärkeätä, että sinä olit siellä, lapsuuskotini pihan piirissä.
Ei voida sanoa, että juuri sinä olit olemuksellasi kaunistamassa pihan piiriä. Ehkä sinun olemuksesi harmaudessaan kuului niihin kohteisiin, jotka silmä mieluummin ohitti kuin vangitsi.
En voi tosiaankaan kiittää sinua ulkonäöstäsi, en sinun kauneudesta tai säännöllisyydestä, en sinun lujuusmielessä vähemmän varmuutta herättävästä olemuksestasi, en sinun sijainnistasi talviset olosuhteet huomioon ottaen, en siitä, että olisit ollut helppo lämmitettävä, en myöskään kylmästä pukuhuoneestasi.
Ja kuitenkin - lapsuusaikojeni muistojen parhaimpiin hetkiin kuulut juuri SINÄ, mustunut, sisäänlämpiävä, räppänällä varustettu savusauna.
”Kylvetti ammoin mun palleron
hyväillen lämpimät hautees:
Sittemmin kasvavan nautinnon
soi mulle huojuvat lautees:
aina sun portaihis’ nariseviin
oudosti vavahtain koskin
löylystäs’ iltoihin kesäisiin
palasin hehkuvin poskin.
Lokakuun puhteina hengitin
vaiheillas’ tuntua maltaan.
Talvin, kun ohitses’ hiihtelin
unohduin tunnelmas’ valtaan:
Vaistosin tuoksun ja havinan
Entisten juhannusvihtain…
Kuulin sun nurkassas’ kuiskivan
pellavaloukkujen, lihtain!!!”
Sinun sisäinen olemuksesi oli mustan puhdas, savun ja ajan patinoima.
Sinun olemuksesi ja ominaisuutesi opettivat jo nuorena ajattelemaan eräitä elämisen arvoja: Ei olemaan pinnalta parempi kuin sisältä ja täyttämään vain se tehtävä, mihin on luotu, mutta täyttämään se parhaalla mahdollisella tavalla.
Kauas olen luotasi loitonnut. Vieraan maan kamaralle kulkien ajatus pakostakin palaa menneeseen – ja kotisaunaan. Lauantai, keskiviikko, mikä viikonpäivä hyvänsä, aina mustan makoiset löylysi. Ilman tunteilua ja reilusti, ne maistuivat parhaimmilta sinun nokisten seiniesi syleilyssä.
Oli aina seikkailu joutua sinua lämmittämään, seikkailu siinä mielessä, että siitä olisi selvinnyt mahdollisimman vähin köhimisin – ja vesien vuotamisin silmistä. Oven ja räppänän auki ollessa tikattiin tuli tuohiin, kiukaaseen asetettujen koivuhalkojen lomissa oleviin. Oli hyvää tuuria, jos sytyttäminen onnistui ensimmäisellä kerralla, jollei, silloin joutui menemään savun sekaan sytyttelemään uudelleen. Mutta vähitellen tuli syttyi ja jopa pöllähteli pimeä savupilvi, kieriskeli aikansa mustuneissa seinissä, nuoleskeli lauteita ja laipiota, tuiskahti viimein ulos ja jopa alkoivat liekit sihisten palaa ja kivinen kiuas mukavasti lämmitessään rapsahdella.
Odotus ja täyttymys – kaksi toisiaan voittamatonta arvoa elämässä.
Savunhajuinen saunanlämmittäjä toi tietyn tunnelman tullessaan tupaan ja herkistytti toistenkin mielet nautinnolliseen odotukseen iltaisen löylyn lämmöstä.
Oli erinomaista kokea saunaan pääsyn täyttymys, saunaan, jossa o l i hyvä lämmin, ei polttavan kuuma vaan ilmavan hautova ja jonka ilma oli happirikkaudessaan helppo hengittää.
Levätä lauteilla, viskata välillä löylyä kiukaalle, hieroskella ja kyhnytellä, miettiä – ja vain olla. Eikö se ole nautintoa, jos mikä, ja vain sinä, sauna, sen osasit lahjoittaa.
Kadehdin sinua asemassasi luvallisena salakuuntelijana, sillä uskon sinun kuulleen ilot ja murheetkin kaikissa ihmiselon ikäkausissa.
Sinä annoit hyvänolon suljetun piirin, joka tavallisesti aukaisi runsassanaisemmaksi ne, jotka muussa olossaan olivat vähäpuheisia. Löylyjesi herkistäminä ovat miehisessä porukassa kerrottu kaikkein makoisimmat jutut ja naurettu imelimmät naurut. Poikavuosien ensimmäiset tyttötarinat on mustien seiniesi sisällä uskottu parhaimmalle kaverille.
Eikä sinun, savusaunan, antama hyvänolon tunne loppunut saunomisen keralla. Saunatuoreena ja mieli herkistyneenä kesäisestä illasta, rastaan raksutuksen säestämänä on oikaistu halki niittyjen naapurin tyttöjen aittaan.
Kesäisen illan idyllin vastapainoksi muistaa miten ihanasti löylysi on syleillyt kyntömiehen väsyneitä jäseniä.
Sinun olemukseesi kuului siihen aikaan paljon salamyhkäistä. Vaikka en enää pitkään aikaan ole uskonut, että äitini löysi minut lauteittesi alta, niin kuitenkin lumouksesi on niin voimakas, että kotoisen kylyni lämmön ja tuoksun tunnen sieraimissani vielä minäkin, niin kuin runoilija Kaarlo Sarkia, jonka runoa Kotisauna olen lainannut tähän esitykseeni.
”Sauna vierellä sireenin
suojassa muistojen hunnun,
sieraimissani vieläkin
vaistoan savusi tunnun.
Hengit tielleni maailmaan
lämpöäs’ rauhoittavaa
vaikka en enää milloinkaan
oveas’ harmaata avaa.”
Kirjoitettu 1974.
Esitetty ensi kerran Ruotsin Suomalaisseurojen Keskusliiton Kulttuuripäivillä 1974 ja sen jälkeen ”lämmitetty” uudelleen ja uudelleen.
”Sauna hiljainen, mustunut,
kattama tuohen ja malkain,
on kuvas sieluuni juurtunut
lapsuudestani alkaen.
Kyyhötit seinin lahoavin
vaiheilla hakamaan aidan
luona nukkuvan sireenin
varjossa harmaan raidan.
Usein seinälles’ hiipien
kurkistin räppänäs rakoon,
vallassa kauhun suloisen
juoksin sun mustuuttas pakoon.
Hirvitti kiukaas’ savuinen,
suuri ja pimeä parvi,
ykssilmä haltia nurkassa sen
ykssilmä, yksisarvi…”
Siellähän sinä sijaitsit, minun lapsuuteni savusauna, runsaan kivenheittomatkan päässä kotiini johtavan kivisen tien varrella.
Kuka tai ketkä lienevätkään olleet sinua pystyttämässä, sitä en tullut tietämään, eikä se olekaan tärkeätä, mutta se oli ja on tärkeätä, että sinä olit siellä, lapsuuskotini pihan piirissä.
Ei voida sanoa, että juuri sinä olit olemuksellasi kaunistamassa pihan piiriä. Ehkä sinun olemuksesi harmaudessaan kuului niihin kohteisiin, jotka silmä mieluummin ohitti kuin vangitsi.
En voi tosiaankaan kiittää sinua ulkonäöstäsi, en sinun kauneudesta tai säännöllisyydestä, en sinun lujuusmielessä vähemmän varmuutta herättävästä olemuksestasi, en sinun sijainnistasi talviset olosuhteet huomioon ottaen, en siitä, että olisit ollut helppo lämmitettävä, en myöskään kylmästä pukuhuoneestasi.
Ja kuitenkin - lapsuusaikojeni muistojen parhaimpiin hetkiin kuulut juuri SINÄ, mustunut, sisäänlämpiävä, räppänällä varustettu savusauna.
”Kylvetti ammoin mun palleron
hyväillen lämpimät hautees:
Sittemmin kasvavan nautinnon
soi mulle huojuvat lautees:
aina sun portaihis’ nariseviin
oudosti vavahtain koskin
löylystäs’ iltoihin kesäisiin
palasin hehkuvin poskin.
Lokakuun puhteina hengitin
vaiheillas’ tuntua maltaan.
Talvin, kun ohitses’ hiihtelin
unohduin tunnelmas’ valtaan:
Vaistosin tuoksun ja havinan
Entisten juhannusvihtain…
Kuulin sun nurkassas’ kuiskivan
pellavaloukkujen, lihtain!!!”
Sinun sisäinen olemuksesi oli mustan puhdas, savun ja ajan patinoima.
Sinun olemuksesi ja ominaisuutesi opettivat jo nuorena ajattelemaan eräitä elämisen arvoja: Ei olemaan pinnalta parempi kuin sisältä ja täyttämään vain se tehtävä, mihin on luotu, mutta täyttämään se parhaalla mahdollisella tavalla.
Kauas olen luotasi loitonnut. Vieraan maan kamaralle kulkien ajatus pakostakin palaa menneeseen – ja kotisaunaan. Lauantai, keskiviikko, mikä viikonpäivä hyvänsä, aina mustan makoiset löylysi. Ilman tunteilua ja reilusti, ne maistuivat parhaimmilta sinun nokisten seiniesi syleilyssä.
Oli aina seikkailu joutua sinua lämmittämään, seikkailu siinä mielessä, että siitä olisi selvinnyt mahdollisimman vähin köhimisin – ja vesien vuotamisin silmistä. Oven ja räppänän auki ollessa tikattiin tuli tuohiin, kiukaaseen asetettujen koivuhalkojen lomissa oleviin. Oli hyvää tuuria, jos sytyttäminen onnistui ensimmäisellä kerralla, jollei, silloin joutui menemään savun sekaan sytyttelemään uudelleen. Mutta vähitellen tuli syttyi ja jopa pöllähteli pimeä savupilvi, kieriskeli aikansa mustuneissa seinissä, nuoleskeli lauteita ja laipiota, tuiskahti viimein ulos ja jopa alkoivat liekit sihisten palaa ja kivinen kiuas mukavasti lämmitessään rapsahdella.
Odotus ja täyttymys – kaksi toisiaan voittamatonta arvoa elämässä.
Savunhajuinen saunanlämmittäjä toi tietyn tunnelman tullessaan tupaan ja herkistytti toistenkin mielet nautinnolliseen odotukseen iltaisen löylyn lämmöstä.
Oli erinomaista kokea saunaan pääsyn täyttymys, saunaan, jossa o l i hyvä lämmin, ei polttavan kuuma vaan ilmavan hautova ja jonka ilma oli happirikkaudessaan helppo hengittää.
Levätä lauteilla, viskata välillä löylyä kiukaalle, hieroskella ja kyhnytellä, miettiä – ja vain olla. Eikö se ole nautintoa, jos mikä, ja vain sinä, sauna, sen osasit lahjoittaa.
Kadehdin sinua asemassasi luvallisena salakuuntelijana, sillä uskon sinun kuulleen ilot ja murheetkin kaikissa ihmiselon ikäkausissa.
Sinä annoit hyvänolon suljetun piirin, joka tavallisesti aukaisi runsassanaisemmaksi ne, jotka muussa olossaan olivat vähäpuheisia. Löylyjesi herkistäminä ovat miehisessä porukassa kerrottu kaikkein makoisimmat jutut ja naurettu imelimmät naurut. Poikavuosien ensimmäiset tyttötarinat on mustien seiniesi sisällä uskottu parhaimmalle kaverille.
Eikä sinun, savusaunan, antama hyvänolon tunne loppunut saunomisen keralla. Saunatuoreena ja mieli herkistyneenä kesäisestä illasta, rastaan raksutuksen säestämänä on oikaistu halki niittyjen naapurin tyttöjen aittaan.
Kesäisen illan idyllin vastapainoksi muistaa miten ihanasti löylysi on syleillyt kyntömiehen väsyneitä jäseniä.
Sinun olemukseesi kuului siihen aikaan paljon salamyhkäistä. Vaikka en enää pitkään aikaan ole uskonut, että äitini löysi minut lauteittesi alta, niin kuitenkin lumouksesi on niin voimakas, että kotoisen kylyni lämmön ja tuoksun tunnen sieraimissani vielä minäkin, niin kuin runoilija Kaarlo Sarkia, jonka runoa Kotisauna olen lainannut tähän esitykseeni.
”Sauna vierellä sireenin
suojassa muistojen hunnun,
sieraimissani vieläkin
vaistoan savusi tunnun.
Hengit tielleni maailmaan
lämpöäs’ rauhoittavaa
vaikka en enää milloinkaan
oveas’ harmaata avaa.”
0 Comments:
Skicka en kommentar
<< Home