Atlantin aallot
Atlantin aallot
Bretagne, Ranska 19940915.
Katselinpa Biskajanlahden rannalla Atlantin aaltojen rantautumista pitkältä matkaltaan. Kummallista kyllä, laineet tulivat rantaan vaikka tuuli kävi maalta merelle päin. Kaipa tuo laaja Atlantti antoi aalloilleen sellaisen vauhdin, ettei tuuli maalta merelle niitä pystynyt muuksi muuttamaan. Ajattelinpa siinä katsellessani, että tuo kupera Atlantti voisi jossakin Euroopan ja Amerikan mantereiden välissä muodostaa jakauksen aalloilleen samoin kuin ihmisellä on tukassaan ja siitä jakauksesta aallot sitten vyöryisivät toiset itään toiset länteen. Mutta sen ajatuksen poisti se, että rannan tuntumassa aallot sekä yhtyivät että jakautuivat.
Eräässä paikassa oli aaltoja vastaanottamassa kallio ja siinä aallot hyökkäsivät kuin kiukuspäissään kalliota vastaan valkoharjaisina ja kuin olisivat sanoneet: Katsokaa kuinka minä teen komean lopun juoksulleni. Komeahan se loppu olikin, sekunnin murto-osassa pärskettä ja pisaroita. Yhtä mahtavaa oli seurata aaltojen iskeytymistä rannan kivikkoon, ehkäpä pärskettä ja pisaroita oli vielä enemmän kuin kalliota vasten.
Eniten kuitenkin kulutin aikaani seuraamalla aaltojen tuloa loivalle hiekkarannalle, missä niitä vastaanottamassa ei ollut massiivista kalliota tai kivikkoa. Yhtä hurjan näköisinä aallot lähestyivät silloinkin rantaa aavistamatta vastaanottonsa erilaisuutta, sitä kuinka niiltä pärskyvä, valkoharjainen uhma otettiin pois melko nopeasti, mutta aivan eri tavalla kuin kallioisilla rannoilla.
Sanotaan ison aallon vaikutuksen aavalla merellä ulottuvan jopa 15 metrin syvyyteen saakka. En tuntenut katsekohteeni rannan syvyyttä merelle päin, mutta laskuveden aikana näin sen olevan satojen metrien matkalla loivan ja aaltojen sileäksi kuluttaman. Sillä nähtävällä olevalla matkalla ajattelin mahtavankin aallon rantaa lähestyessään tuntevan, miten sen korskuvaa voimaa alettiin nakertaa altapäin, ei voimalla vaan vastustamattomalla peräänantamattomuudella, miten tila korskeudelle pieneni ja pieneni ja kuinka loppu läheni alenevana aaltona. Useammankin metrin aalto hupeni kooltaan metriin, hupeni kymmeniä senttejä korkeaksi ja hupeni muutamaan senttiin vaahtoa, vielä hetkeä aikaisemmin ylimpänä ja viimeisimpänä, ennen kuin pirstoutui.
Yritin verrata noita kahta erilaista loppua ihmiseloon ja sen rantautumiseen ”Atlantin matkaltaan”.
Kallioisen tai kivisen rannan aalloille antamaa mahdollisuutta komeaan rantautumiseen tuskin voi verrata komeasti ja ylpeillekin eläneen ihmisen lähtöön.
Mutta sen sijaan voisi ajatella loivan rannan aalloille antaman lopun rinnastamista ihmiselon loppuhetkiin. Monet komeasti ja ylpeillen eläneet ihmiset joutuvat kokemaan eron hetken lähestyessä elämästään, että jokin vei voimat vastustamattomasti ja peräänantamattomasti. Kuinka paljon siinä tilanteessa kullakin on vaahtoa harjallaan, kuinka paljon vielä siinäkin tilanteessa pidetään vaahtoa keinotekoisesti ilman, että todelliseen ylpeyteen enää on aihetta.
Eipähän noihin rinnastuksiin ole yleispätevää vastausta, jos vastausta ollenkaan, sillä yksilön omasta suhtautumisesta elämäänsä ja lähtöönsä riippuu lähtöhetken vaahtoharjaisuus. Jospa minullakin olisi aikaa ja viisautta jo matkalla ”omalta Atlantiltani” varautua kohtaamaan kohdalleni sattuva ranta, loiva tai kallioinen, niin, ettei se kohtaaminen tulisi yllätyksenä, vaan olisin valmis pärskeitten kanssa tai ilman niitä luopumaan elämästäni jollakin lailla tyytyväisenä matkaani.
Valio Kinnunen
Bretagne, Ranska 19940915.
Katselinpa Biskajanlahden rannalla Atlantin aaltojen rantautumista pitkältä matkaltaan. Kummallista kyllä, laineet tulivat rantaan vaikka tuuli kävi maalta merelle päin. Kaipa tuo laaja Atlantti antoi aalloilleen sellaisen vauhdin, ettei tuuli maalta merelle niitä pystynyt muuksi muuttamaan. Ajattelinpa siinä katsellessani, että tuo kupera Atlantti voisi jossakin Euroopan ja Amerikan mantereiden välissä muodostaa jakauksen aalloilleen samoin kuin ihmisellä on tukassaan ja siitä jakauksesta aallot sitten vyöryisivät toiset itään toiset länteen. Mutta sen ajatuksen poisti se, että rannan tuntumassa aallot sekä yhtyivät että jakautuivat.
Eräässä paikassa oli aaltoja vastaanottamassa kallio ja siinä aallot hyökkäsivät kuin kiukuspäissään kalliota vastaan valkoharjaisina ja kuin olisivat sanoneet: Katsokaa kuinka minä teen komean lopun juoksulleni. Komeahan se loppu olikin, sekunnin murto-osassa pärskettä ja pisaroita. Yhtä mahtavaa oli seurata aaltojen iskeytymistä rannan kivikkoon, ehkäpä pärskettä ja pisaroita oli vielä enemmän kuin kalliota vasten.
Eniten kuitenkin kulutin aikaani seuraamalla aaltojen tuloa loivalle hiekkarannalle, missä niitä vastaanottamassa ei ollut massiivista kalliota tai kivikkoa. Yhtä hurjan näköisinä aallot lähestyivät silloinkin rantaa aavistamatta vastaanottonsa erilaisuutta, sitä kuinka niiltä pärskyvä, valkoharjainen uhma otettiin pois melko nopeasti, mutta aivan eri tavalla kuin kallioisilla rannoilla.
Sanotaan ison aallon vaikutuksen aavalla merellä ulottuvan jopa 15 metrin syvyyteen saakka. En tuntenut katsekohteeni rannan syvyyttä merelle päin, mutta laskuveden aikana näin sen olevan satojen metrien matkalla loivan ja aaltojen sileäksi kuluttaman. Sillä nähtävällä olevalla matkalla ajattelin mahtavankin aallon rantaa lähestyessään tuntevan, miten sen korskuvaa voimaa alettiin nakertaa altapäin, ei voimalla vaan vastustamattomalla peräänantamattomuudella, miten tila korskeudelle pieneni ja pieneni ja kuinka loppu läheni alenevana aaltona. Useammankin metrin aalto hupeni kooltaan metriin, hupeni kymmeniä senttejä korkeaksi ja hupeni muutamaan senttiin vaahtoa, vielä hetkeä aikaisemmin ylimpänä ja viimeisimpänä, ennen kuin pirstoutui.
Yritin verrata noita kahta erilaista loppua ihmiseloon ja sen rantautumiseen ”Atlantin matkaltaan”.
Kallioisen tai kivisen rannan aalloille antamaa mahdollisuutta komeaan rantautumiseen tuskin voi verrata komeasti ja ylpeillekin eläneen ihmisen lähtöön.
Mutta sen sijaan voisi ajatella loivan rannan aalloille antaman lopun rinnastamista ihmiselon loppuhetkiin. Monet komeasti ja ylpeillen eläneet ihmiset joutuvat kokemaan eron hetken lähestyessä elämästään, että jokin vei voimat vastustamattomasti ja peräänantamattomasti. Kuinka paljon siinä tilanteessa kullakin on vaahtoa harjallaan, kuinka paljon vielä siinäkin tilanteessa pidetään vaahtoa keinotekoisesti ilman, että todelliseen ylpeyteen enää on aihetta.
Eipähän noihin rinnastuksiin ole yleispätevää vastausta, jos vastausta ollenkaan, sillä yksilön omasta suhtautumisesta elämäänsä ja lähtöönsä riippuu lähtöhetken vaahtoharjaisuus. Jospa minullakin olisi aikaa ja viisautta jo matkalla ”omalta Atlantiltani” varautua kohtaamaan kohdalleni sattuva ranta, loiva tai kallioinen, niin, ettei se kohtaaminen tulisi yllätyksenä, vaan olisin valmis pärskeitten kanssa tai ilman niitä luopumaan elämästäni jollakin lailla tyytyväisenä matkaani.
Valio Kinnunen
0 Comments:
Skicka en kommentar
<< Home