Isien tervehdys Teille, äidit, toukokuun toisena sunnuntaina 2005
kirjoitettu 20050503
Isien tervehdys Teille, äidit, toukokuun toisena sunnuntaina 2005
Me voimme nähdä maailmassa monenlaista kaunista sekä Luojan että ihmisen luomaa. Mutta syystä, jota on syvimmältään vaikea selittää, me voimme sanoa nähneemme tai näkevämme kauneinta ihmissilmälle näkyvää silloin, kun äiti ja pieni lapsi ovat näkökentässämme. Eikä ihmekään, sillä niin kuin luonto luo kauneintaan keväällä, me voimme tuossa äsken mainitussa nähdä kevään kaksinkertaisena. Tarkoitan tällä sitä, että ei vain lapsi ole siinä elämänsä keväässä, kyllä sitä on - ja täydellä syyllä - myöskin äiti. Se kuva näyttää meille sitä harmoniaa elämästä ja nimenomaan elämään, jota emme voi missään muualla nähdä. Vanhempi kuvamme henkilöistä on siinä valmiina kaikkeen sen puolesta, jota hän sylissänsä pitää. Ei ole sitä rikkautta maan päällä, johon hän sen aarteensa vaihtaisi eikä sitä väsymyksen hetkeä, jolloin hän ei jaksaisi vielä tehdä jotain rakkaimpansa hyväksi. Mikään kieltäymys ei ole liian suuri, jottei hän uhraisi itsestään tai itselleen kuuluvaa pienoisensa hyväksi.
On sanottu, että suurin suru on sanaton. Me voimme tämän sanoman kääntää koskemaan myös iloa. Jos ajattelemme äidin saamaa kiitosta siitä valtavan paljosta työstä ja itsensä uhraamisesta, jota hän lastensa vuoksi on tehnyt tai tekee, niin milloin hän saa palkaksensa kiitoksen. Hän saa kiitoksen pieneltä rakkaaltaan pienenä hymynä tai jokelteluna – ja ajan kuluttua lapsen sanavaraston sisällettyä kiitos-sanan – myöskin sen. Mutta kovin harvoin pieni ihminen joutaa kiitosta sanomaan, sillä hänen askareensa ovat kovin kiireiset. Väsymyksen tullessa tai muun tarpeen ilmetessä johtaa tie äidin luokse, mistä aina löytyy apu, ja ehkä sen jälkeen on pienten käsien vuoro sattua äidin kaulaan tiedottomaksi kiitokseksi.
Kouluikäisen lapsen maailmasta on oman osansa ottanut tai saanut opettaja ja koulutoverit. Varmaan siinä vaiheessa äidin saama kiitos rajoittuu monta kertaa hänen omaan toteamukseensa ruokailun jälkeen, että maistuipas ruoka. Muutamia vuosia myöhemmin nuoren ihmisen elämänvaihe sisältää niin monen uuden asian oppimista, halua nähdä elämästä niitä monia puolia, jotka ehkä kuuluvat hieman salaisina aikuisten maailmaan, että ujouden ohella ei ole aikaa kiittämiseen. Kuinka yleistä elämässä ihmisten kesken lieneekään se, että on asioita, jotka kuuluvat luonnollisina meille, kuten äiti, ja joista me osaamme kiittää vasta sitten, kun oma elämänkokemuksemme on varttunut sinne saakka, että me itse olemme vastaavassa asemassa. Tai sitten niin, että silmämme avautuvat näkemään kiitoksen tarpeen ja aiheen vasta sitten , kun olemme menettäneet kiitoksen kohteen, esimerkiksi äidin, jota meidän olisi pitänyt kiittää.
Luonnollisuus kuulua perheeseen äitinä, isänä tai lapsena selittää osan siitä, että äiti jaksaa ilman suurempia kiittämisiä niin paljon. Kuinka jaloa onkaan nauttia siitä, että toisen tai toisten on hyvä olla: sen täytyy olla rakkautta sen jaloimmassa muodossa.
Tänä päivänä me haluaisimme kiittää teitä, äidit, lapsen lailla luonnollisesti, ilman laskelmointia, koko olemuksellamme, tietäen tai tietämättämme tunnustaen sen tosiasian, jonka runoilija on sanoiksi pukenut ja joka meille jokaiselle ehkä elämämme kaikissa vaiheissa on antanut tai on antamassa ohjeita käyttäytymiseemme, ohjetta kärsivällisyydestä, ohjetta ymmärtämisestä silloinkin, kun olemme kokeneet vääryyttä:
Maan päällä paikka yksi on
niin pyhä kallis verraton,
mi tarjoo lemmen turvaisan
ja kätkee onnen kalleimman.
Vain sydän äidin, tunnet sen
näin hellä on ja lämpöinen.
Se riemuitsee sun riemustas
se tuntee huoltas, tuskias.
Valio Kinnunen
Puhtaaksikirjoitus: Irja Kaarla
Lukija: Timo Kinnunen
Hallstavikin seurakuntakoti, suomenkielisen seurakuntatyön järjestämä äitienpäiväjuhla 8.5.2005
Isien tervehdys Teille, äidit, toukokuun toisena sunnuntaina 2005
Me voimme nähdä maailmassa monenlaista kaunista sekä Luojan että ihmisen luomaa. Mutta syystä, jota on syvimmältään vaikea selittää, me voimme sanoa nähneemme tai näkevämme kauneinta ihmissilmälle näkyvää silloin, kun äiti ja pieni lapsi ovat näkökentässämme. Eikä ihmekään, sillä niin kuin luonto luo kauneintaan keväällä, me voimme tuossa äsken mainitussa nähdä kevään kaksinkertaisena. Tarkoitan tällä sitä, että ei vain lapsi ole siinä elämänsä keväässä, kyllä sitä on - ja täydellä syyllä - myöskin äiti. Se kuva näyttää meille sitä harmoniaa elämästä ja nimenomaan elämään, jota emme voi missään muualla nähdä. Vanhempi kuvamme henkilöistä on siinä valmiina kaikkeen sen puolesta, jota hän sylissänsä pitää. Ei ole sitä rikkautta maan päällä, johon hän sen aarteensa vaihtaisi eikä sitä väsymyksen hetkeä, jolloin hän ei jaksaisi vielä tehdä jotain rakkaimpansa hyväksi. Mikään kieltäymys ei ole liian suuri, jottei hän uhraisi itsestään tai itselleen kuuluvaa pienoisensa hyväksi.
On sanottu, että suurin suru on sanaton. Me voimme tämän sanoman kääntää koskemaan myös iloa. Jos ajattelemme äidin saamaa kiitosta siitä valtavan paljosta työstä ja itsensä uhraamisesta, jota hän lastensa vuoksi on tehnyt tai tekee, niin milloin hän saa palkaksensa kiitoksen. Hän saa kiitoksen pieneltä rakkaaltaan pienenä hymynä tai jokelteluna – ja ajan kuluttua lapsen sanavaraston sisällettyä kiitos-sanan – myöskin sen. Mutta kovin harvoin pieni ihminen joutaa kiitosta sanomaan, sillä hänen askareensa ovat kovin kiireiset. Väsymyksen tullessa tai muun tarpeen ilmetessä johtaa tie äidin luokse, mistä aina löytyy apu, ja ehkä sen jälkeen on pienten käsien vuoro sattua äidin kaulaan tiedottomaksi kiitokseksi.
Kouluikäisen lapsen maailmasta on oman osansa ottanut tai saanut opettaja ja koulutoverit. Varmaan siinä vaiheessa äidin saama kiitos rajoittuu monta kertaa hänen omaan toteamukseensa ruokailun jälkeen, että maistuipas ruoka. Muutamia vuosia myöhemmin nuoren ihmisen elämänvaihe sisältää niin monen uuden asian oppimista, halua nähdä elämästä niitä monia puolia, jotka ehkä kuuluvat hieman salaisina aikuisten maailmaan, että ujouden ohella ei ole aikaa kiittämiseen. Kuinka yleistä elämässä ihmisten kesken lieneekään se, että on asioita, jotka kuuluvat luonnollisina meille, kuten äiti, ja joista me osaamme kiittää vasta sitten, kun oma elämänkokemuksemme on varttunut sinne saakka, että me itse olemme vastaavassa asemassa. Tai sitten niin, että silmämme avautuvat näkemään kiitoksen tarpeen ja aiheen vasta sitten , kun olemme menettäneet kiitoksen kohteen, esimerkiksi äidin, jota meidän olisi pitänyt kiittää.
Luonnollisuus kuulua perheeseen äitinä, isänä tai lapsena selittää osan siitä, että äiti jaksaa ilman suurempia kiittämisiä niin paljon. Kuinka jaloa onkaan nauttia siitä, että toisen tai toisten on hyvä olla: sen täytyy olla rakkautta sen jaloimmassa muodossa.
Tänä päivänä me haluaisimme kiittää teitä, äidit, lapsen lailla luonnollisesti, ilman laskelmointia, koko olemuksellamme, tietäen tai tietämättämme tunnustaen sen tosiasian, jonka runoilija on sanoiksi pukenut ja joka meille jokaiselle ehkä elämämme kaikissa vaiheissa on antanut tai on antamassa ohjeita käyttäytymiseemme, ohjetta kärsivällisyydestä, ohjetta ymmärtämisestä silloinkin, kun olemme kokeneet vääryyttä:
Maan päällä paikka yksi on
niin pyhä kallis verraton,
mi tarjoo lemmen turvaisan
ja kätkee onnen kalleimman.
Vain sydän äidin, tunnet sen
näin hellä on ja lämpöinen.
Se riemuitsee sun riemustas
se tuntee huoltas, tuskias.
Valio Kinnunen
Puhtaaksikirjoitus: Irja Kaarla
Lukija: Timo Kinnunen
Hallstavikin seurakuntakoti, suomenkielisen seurakuntatyön järjestämä äitienpäiväjuhla 8.5.2005
0 Comments:
Skicka en kommentar
<< Home