Valio Kinnunen Blog

Nuoruuteni kesäinen herkkuhetki 1945

valio.kinnunen@bostream.nu (Valio Kinnunen) — Tue, 21 Jun 2005 08:41:00 +0000

kirjoitettu 20050501

Perunat.

Nuoruuteni kodissa Alvajärven Taipaleessa Pihtiputaalla meillä oli lehmiä, joten maitoa separoitiin (eriteltiin) jotta saatiin kermaa, jonka annettiin hapantua. Ja sen jälkeen se kirnuttiin joko pyöritettävässä kirnussa tai puisessa pysty-kirnussa. Ja niin meillä oli tuoretta voita.

Naiset sotkivat veteen ohra-jauhoja ja panivat siihen suolaa, jonka jälkeen siitä taikinasta he leipoivat ohuita rieskoja. Taikinan ei annettu nousta, mutta se nostettiin uuniin heti paistumaan ilman nostattamista. Ja niin meillä oli tuoretta vesi-rieskaa. Juotavaksi saimme kirnu-piimää. Tai sitten siitä tehtin kokkeli-piimää.

Niilo-eno Lammilta kysyi 1939 miten ne kokkelit pysyvät tasaisesti ja isäni (Väinö Kinnunen) sanoi, että sammakon jalkaan sidotaan naru ja se lasketaan piimä-astiaan. Enoni ei halunnut juoda sellaista piimää.
Ja niin meillä oli tuoretta juotavaa.

Taipaleessa oli aitan tauspelto, jonka maa oli kevyttä ja hiekkaista. Siihen laitoimme mainittuna kesänä kasvamaan perunaa. Maa ei antanut runsasta satoa mutta laadultaan parasta mahdollista. Kun keski-kesällä kaivoimme ensimmäiset uudet perunat ja naiset pesivät ne, keittivät ne ja ne olivat niin jauhoisia, että keittämisessä syntyneistä halkeamista näkyi aivan jauhomaista maltoa (perunan lihaa). Siinähä ne herkku-aterian ainekset tulivat mainittua, herkku-aterian, jonka muistaa eräänä kaikista maukkaimmista huomioon otettuna ulkomailla mainitut herkut.

Valio Kinnunen

Eskon hermot pitivät

valio.kinnunen@bostream.nu (Valio Kinnunen) — Sat, 10 Feb 2007 17:07:00 +0000

Huhtikuussa 1940 paloi syntymäkyläni kansakoulu. Näimme järven yli savun nousevan ja tiesimme attä kysymyksessä oli kansakoulu. Panimme hevosen reen eteen ja ajoimme puolitoista kilometriä järven yli. Mitään ei ollut tehtävissä koulunrakennuksen pelastamaksi, mutta paikalla oliat pistivät varjelemaan koulun ulkorakennuksen.

Koulussa oli yläluokat etelänpuolella rakennusta ja alaluokat pohjoispuolella. Kun katselimme koulurakennuksen tuhoutumista vähän kauempaa, niin alaluokkien opettaja Elsa Laurén kertoi, että hän näki luokan ikkunasta kuinka hangella oli savun varjot. Sanoi Eskolle, pikkuveljelleni, että käyppä Esko katsomassa mitä ulkona tapahtuu. Esko palasi, meni pulpettiinsa viereen seisomaan ja ilmoitti siitä, että koulu palaa-. Opettaja Laurén sanoi, että Eskon tempaus rauhoitti tilanteen niin, että sanoin: -Ylös, ja ensinmäinen rivi ulos, toinen rivi uolos, kolmas rivi ulos ja neljäs rivi ulos. Kaiiki tapahtui järjestyksessä ilman paniikkia.

Yläasteen opettaja Vihtori Vuojoki oli tuolilla lyönyt ikkunat rikki joten hänen oppilaansa hyppivät sieltä ulos. Koulu paloi perustuksia myöten, kaikki koulutarvikkeet ja opettajien kaikki irtain omaisuus tuhoutui.

Sotilaskarkuri

valio.kinnunen@bostream.nu (Valio Kinnunen) — Sat, 10 Feb 2007 13:10:00 +0000

Oli huuhtikuu 1944 taivaalla oli pilviä ja kuu pastoi, kello kuusi illalla tuli lähinaapurin isäntä meille ja kysyi olimmenko nähneet vieraan miehen liikkuvan kartannollamme, hän oli nähnyt oman navettansa lähettyvillä. Juttelimme tuvanssamm tunnin veran ja kun hän teki lähtöä mina lähdin hänen kanssaan talomme ulkorappusille. Kun seisomme siinä näimme meille tulevaa tietä pitkin tulevan miehen. Kuu oli juuri sillion pilven takana ja kuin pilvi oli poistumassa kuun edestä niin mies pysähtyi sadan metrin päässä tien varresta olevan kuusen varjoon. Läskimme juoksemaan häntä kohti jolloin hän lähti pakenemaan. Meille tilevan tien oikealla puolella oli riiihi ja latorakennus ja sinne mies meni. Mekin menimme sinne ja huutelimme etää oli tultava esille, mutte ei sieltä ketään tullut. Lähdimme taloon takaisin ja kun meillä oli puhelin soitimme kahdenkymmenkilometrin päästä olevaa suojelluskunann esikuntaan, mutta sieltä vastattiin ettei heillä ole miehiä ny lähettää sinne.

Nimittäin ikäni oli juuri silloin kokuksessa Jyväskylässä ja vanhempi veljeni oli sodassa. Minulla oli "Ukko-Pekka" sotilaskivääri, 9 mm Mauseri ja metsästys luodikko. Latasimme valmiiksi ja vietimme yömme pelon vallasaa. Meitä oli äitini, minä olin 16-vuotis, sisko oli 15- vuotias ja pikkuveli 13-vuotias. Seuraavana aamuna olimme aamiaisella, kuin näimme riihirakennuksesta lähtevän miehen juoksevan kohta rannasta kulkevaa kylätietä. Siellä mies lähti juoksemaan vasemalle päin ja sen jälkeen metsä peiiti näkyvyyden. Minä otin puseron päälleni ja lakin päähäni ja "Ukko-Mauserin", näin kuin pikkuveljeni otti metsästysluodikon ja laatikossa irrolaan olevia patruunoita kourallisen, jotka se pisti taskuunsa. Minä juoksin rantatielle ja sitä pitkin miehen jälkeen, aaumuarinko oli sen verran pehmentänyt tien pintaa pikka paikoin, niin että näin miehen saappaan jäljet siinä. Puolen kilometrin pääsä jäljet loppuivat kylätieltä, mutta siitä lähti metsään talvella ajettu tukkitie. Kuljin sitä pitikin muutama sata metriä ja näin siellä miehen saappaan jäljet. Läksi takasin rantatielle jolloin kylältä päin tuli suojelluskunta vääpeli Jaakka Ylälehto ja hänellä oli kivääri, pari lomalla olevaa sotilasta ilman aseita ja muutama siviili. Vääpeli, toinen sotilaista ja minä läksimme tukkitietä metsään ja siellä oli etelään viettävä rinne, jossa ei ollut lunta enään. Menimme harvaan ketjuun ja läksimme etenemään rinnettä ylöspäin, kuin vajaan sadan metrin päässä olevan kiven takaa noisi sotilaspukuinen mies, jollin vääpeli ampui kaksi varoitus laukausta. Silloin mies huuti: - Älkää ampuko, sillä tunnettehan minut, sillä olen Matti. Hän oli naapurin vävy. Toimitimme hänet poliisille. Kun tulin kotiin takaisin kertoi äitini miten pikkuveljeni oli juossut minun jälkkenin satakuntametriä, pysähtynyt ja tullut takaisin tupaan, ja sanonut tullessan panokset eivät ritä, oli ottanut toisen kourallisen panoksia pistänyt taskuunsa ja lähti sitten juoksemaan minun jälkeeni. Edellisenä kesänä olimme sotilaspojat partiomassa kylämme halki juoksevan joen varressa, kun tuli hälytys, että pohjanmaalla olevasta sotavankileiristä oli karannut venäläisiä sotavankia ja nehän pyrkivät itään kohti. Kaikenlaista pelkoa sitä oli kotirintamaallakin.

Vapunaatto 1959

valio.kinnunen@bostream.nu (Valio Kinnunen) — Sat, 10 Feb 2007 09:36:00 +0000

Elimme keskisuomessa 1959. Luoksemme tuli kylään meidän ikäisemme pariskunta lapsineen. Senja keitti tulioille tervetuliaiskahviksi, ja itsellemme viristykseksi, munakahnvin: hän tyhjän kahvipannun aukaisi kannen, rikkoi kaksi raakaa kananmunaa, otti niistä valkoaisosat ja laittoi ne tyhjään kahvipannuun. Sitten hän pani kannuun sopivan määrän jauhettua kahvia, kaatoi kiuhuvan kuumaa vettä pannun täyteen, pani kannen päälle ja paperituholla tukki kannun nokan. Sitten hän pani pannun myssyna alle hautumaan noin puoleksitunniksi. Kahvi, jota hän kaateli kuppeihin, oli sopivan voimakasta, kirkasta ja erittäin hyvää.

Asetuimme olohuoneeseemme niin, että vaimot istuivat vierekkäin sohvassa, vierailla oli kaksi alle kymmen vuotista tytärtä samoinkuin meilläkin, tyttäreet menivät makuhuoneeseemme nukeillan. Meillä oli tyttäreitten lisäksi kolmevuotias Timo poika ja hän istui tuolilla pöydän vieressä ja pöydällä hänen edessään oli mukissa äitinsä tekemää vappusimaa. Sitä hän maisteli silloin tällöin ja kommentina kuului: - hyvvää, hyvvää. Kaksi kolmekymppistä metsäteknikkoa oli riisunut takkinsa ja he olivat olohuoneen lattialla pitkällään million selällään, kyljellään tai mahallaan. Leikkikaluna isoilla pojilla oli Timon patterivetoinen linjauto, joka kulki eteenpäin kutes törmäsi johonkin, pysähtyi ja muutti etupyöriänsä asentoa, sitten se peruutti puolimetriä, pysähtyi ja muutti etupyöriänsä asentoa uudelleen ja lähti kulkemaan siihen suuntan. Eihän meillä lattialla leikkivillä pojilla ollut huolta linjautonkulkemisesta, senhän se teki itse, mutta kun linjaauton kulkureiitti tuli juuri poikaa kohti, niin silloin piti äkkia muutta asentoa tai paikkaa. Joskus riiti se, että kun olit mahallaan nostit itses nelinkonttiin jolloin linjauto ajoi tunnellissa mahan alitse, käsien tai jalkojen välistä. Me leikkivät pojat olimme ottaneet kohtuullisesti määrin vahvistettua vappusimaa, joka antoi meille luvan olla huolettomia pikkupoikia. Vaimojemme edessä oleva pöydän alta tuli esiin kaksi paria silkkisukkien verhoamia säiskysääriä ja me vartioimme niitä hyvin tunnollesisestei niin ettei linjuri päässyt ohjaamaan niihin silmäpakoja.

Sillälailla meni pari tuntia ja meillä oli kaikki hyvin, meillä leikkivillä pojilla olivat perheemme siellä, meillä oli työmme ja kaverini vaimo oli farmaseutti ja minun vaimoni oli opettaja sen lisäksi kaverini vaimolla oli ajokortti, jollen hänellä ei ollut huolta kotimatkasta.

Timo sano muistavansa tapahtuman vielä 47 vuotta myöhemmin.

Samoin toimivat puolisot

valio.kinnunen@bostream.nu (Valio Kinnunen) — Sat, 10 Feb 2007 09:27:00 +0000

Kun mies ja nainen ovat avioliitossa/avoliitossa pitkän aikaa, niin he ajattelevat ja toimivat monissa asioissa samalla lailla. Luojan kiitos ei kuitenkaan täysin samalla lailla, sillä sillionhan jäisi yhteiselämästä värikkyys pois.

Olimme, Senja ja minä, olleet naimisissa 45 vuotta. Olimme omassa keitössämme ja vähän aikaa hiljaa, niin kysyin Senjalta mitä sinä ajattelet juuri nyt. Hän vastasi: - Sitä samaa kuin sinä, niin silloin minä sanoin: - Saat hävetä nainen, äiti ja opettaja kuin semmoisia ajattelet!

Ärtsoppa och förskott

valio.kinnunen@bostream.nu (Valio Kinnunen) — Wed, 16 Nov 2005 16:04:00 +0000

Ville hette en finländare som jobbade på Holmens. När han besökte sin födelseort i mellersta Finland så träffade han sin bäste kompis Kalle. Då frågade Kalle: - Tror du Ville att jag skulle kunna få jobba där du jobbar? Då svarade Ville: - Det får du säkert därför att personalomsättningen är ganska stor. Då sa Kalle att han inte kunde svenska, men Ville sa: - Du behöver bara kunna två svenska ord i början: Ärtsoppa och förskott.

Och Kalle kom till Hallstavik. På personalkontoret frågade personalchefen Åke Melin om hans personuppgifter och andra saker via en tolk. Samtidigt var där en svenska som hette Kajsa som även hon sökte efter ett jobb. Och personalchefen sa att båda kan börja som hjälprullare på 11: an nu på måndag.

Nästa dag anmälde sig Kalle till en frivillig kvällskurs i svenska och då hade han tur: Kursledaren var en svenska som hade lärt sig finska så att hon kunde hjälpa nybörjare att översätta. Det är mycket viktigt att språkläraren och eleven har ett gemensamt språk, vilket det än må vara.

Redan under första arbetsdagen tittade Kalle över en pappersrulle länge och djupt in i Kajsas vackra, svenska ögon – och då var han såld!

Efter några veckor sa arbetsledaren till Kajsa att hon skulle börja jobba på emballeringen och till Kalle att han kan börja lära sig sköta rullmaskinen och Matti kan visa hur man gör. Kajsa och Kalle började sällskapa och när de promenerade tillsammans brukade de stanna till vid Hallstaviks Kysspark.

Sällskapandet hade gått så långt att de ville gifta sig, men att de gärna skulle åka till nordligaste Lappland i början av november för att hålla sitt bröllop. Bröllopsnatten skulle vara 3 månader lång. Men det hade de inte råd och tid med. De planerade att skaffa tre barn som de lyckades med efter att ha varit gifta i sex år.

De hade köpt ett hus på blåbärsbacken och Kalle byggde en bastu på husets andra våning ganska snart och han installerade ett plaströr genom väggen med öppningsbar lucka så att man kunde få frisk luft direkt under bastuaggregatet. Och den andra öppningen i väggen gjorde han nära taket till frånluftsfläktens ventilationsrör.

En gång senare frågade förmannen Kalle om han ville jobba extra på fredagsnatt, annars måste Pirjo vara ensam rullare över natten. OK sade Kalle: - Rulla Pirjo hela natten! Då sa förmannen: - Så bra och började gå, men stannade, vände sig om och frågade: Vad sa du Kalle? Sedan småskrattade han och gick.

Det var flera av arbetskamraterna som klagade på att de inte kunde sova riktigt. En del använde sömnpiller så att blev de beroende av dem och det var inte bra. Kajsa och Kalle använde naturliga sömnmedel: bastubad, älskog och öl. Och vilken härlig sömn de fick, helst när man njöt av alla tre sakerna under en och samma kväll, dessutom utan några biverkningar, eller hur?

Tack Åke Melin för att vi alltid kunde lita på dig.

Valio Kinnunen, med f.d. anställningsnummer 2005.

Barometern

valio.kinnunen@bostream.nu (Valio Kinnunen) — Wed, 16 Nov 2005 16:03:00 +0000

”Det var en byggnadsfirma som satte in en annons i tidningen om att de ville anställa en ny byggnadsingenjör. Det kom en massa ansökningar och av dem hade de plockat fram tre stycken som kallades till intervju. När de tre hade kommit till intervjun på kontoret så sa VD:n: "- Jag ger er ett uppdrag som ni ska lösa inom två timmar. Uppdraget är:

”- Ni ser det där höghuset genom fönstret, ni försöka avgöra hur högt det är. Var och en av er får en barometer av mig. Gå nu ut och kom tillbaka inom två timmar med lösningen." Efter två timmar kom de tillbaka och den första kandidaten sa "Byggnaden är 24,5m hög". Den andra sa" Byggnaden är 25,2m hög." Den tredje sa " Den är 23,45m hög" Då sa VD:n: "De två första är yrkesmän, det säger jag för att ni kunde säga så nära den rätta lösningen utan att kunna mäta. Men den tredje du lämnade precis rätt svar, den är 23,45m hög, men hur kunde du komma fram till det med bara en barometer till hjälp? Då svarade han "Jag gick in i huset och frågade efter ägaren och när jag träffade honom sa jag att jag deltar i en tävling om hur högt det här huset är. Om ni säger det rätta svaret till mig så får du den här vackra barometern. Han tittade då efter i sina papper och gav mig det där svaret. Han fick då barometern, han var nöjd och jag var nöjd". Då sa VD:n till den tredje kandidaten: "Även jag är nöjd över att ha träffat en ung byggnadsingenjör som vet mycket om sitt arbete och dessutom utöver det vanliga vetandet har en kvicktänkt hjärna. Ni får platsen”.

Karkkipäivä

valio.kinnunen@bostream.nu (Valio Kinnunen) — Sun, 09 Oct 2005 14:34:00 +0000

09.10.2005

Karkkipäivä

Elettiin 1930 lukua.

Ilmari ja Amalia tapasivat, rakastuivat ja menivät naimisiin, siis perustivat perheen jolloin asunnon hankkiminen oli ensimmäinen tehtävä.

He vuokrasivat tontin metsän keskeltä ja rakensivat sinne mökin, saunan ja puu-vajan sekä kaivoivat kaivon. Siinä oli asuinpaikka, joka tunnettiin Korpelan nimellä.

Ilmari oli metsä-työmies, jonka piti päivä-urakkanaan hakata 80 kappaletta neljämetrisiä sellu-pölkkyjä. Talvella lumen ja pakkasen aikaan hän hakkasi tukkeja. Metsä-työ oli urakka-työtä. Keväisin oli uitto-työtä, josta sai 5 markkaa tunti eli siis 40 markkaa kahdeksan tuntisesta päivästä.

Kesällä oli maataloissa heinän- ja elonkorjuun töitä, joista sai rahaa ja ruoka-palkan. Amalia oli koti-äiti. Perhe lisääntyi niin, että viidentoista vuoden aikana tuli kymmenen lasta.

Mökin sisustuksena oli seinän vierellä pitkä penkki, pöytä, neljä tuolia ja vanha, sivusta levitettävä puu-sänky, joka natisi jo kun jompikumpi tai molemmat vanhemmat käänsivät kylkeä. Ilmari poltti Saimaa pölli-tupakkaa askin päivässä, joka maksoi 3,50 markkaa.

Vanhemmat olivat sopineet, että kerran kuussa, tilipäivän jälkeisenä päivänä ostetaan lapsille karkkeja markalla kullekin. Kylän kaupassa oli tiskillä makuu-asennossa oleva peltisellä luukulla varustettu lasitölkki, jonka sisässä oli valkoisia, litteitä, päältäpäin katsottuna soikeita, karamelleja. Karamellien joukossa loikoi aina tavallinen ruokalusikka. Kun joku asiakas halusi ostaa markalla karkkeja, niin kauppias tai apulainen repäisi tiskillä olevista valkoisista papereista sopivan kokoisen palan, kieräytti siitä sudin, jonka yläpää jää auki ja alapää päättyy terävään kärkeen, joka rutistettiin parista kohtaa. Sitten lasitölkki aukaistiin, ruokalusikka karkeilla lastattuna otettiin ulos ja tyhjennettiin sutiin. Ja sama vielä toisen kerran ja ruokalusikka takaisin karkkien joukkoon ja lasitölkin kansi kiinni. Sudin yläpäähän pienet rutistukset ja siinä oli asiakkaalle ilman punnitusta markan annos.

Kun Korpelan perhe oli kasvanut Amalia osti kerran kuussa kymmenellä markalla karkkia. Ja siinäkös oli ihmettelemistä ja puhumista kylän naisilla: Mökin akka ja ostaa kympillä karkkeja.

Kun talollisten lapset olivat tyytymättömiä joulu-pukkiin, joka ei tuonut heille lahjoja, joita vanhemmat olivat heille luvanneet, mutta Korpelan mökkiin tuli karkki-päivä joka kuukausi. Korpelan lapset oppivat aikaisessa vaiheessa numeroiden alkupään. Niin että jo kaksivuotias luetteli vaivatta ”ykti”, ”kakti”, ”kolme”, ”neljä” ja ”viiti”. Ja se johtui siitä, että karkkipäivän lähestyessä lapset laskivat tarkkaan kuinka monta yötä on jäljellä siihen herkku-hetkeen.

Mökissä käytiin langatonta tiedottamista, kun kahden lapset katseet kohtasivat, niin toinen nosti kätensä ylös ja siinä oli pystyssä niin monta sormea kuin oli öitä jäljellä.

Lapset nukkuivat olkien päällä lattialla. Kaksivuotiaalla Kallelta oli käsi jäänyt peitteen reunan ulko-puolelle ja siinä olivat neljä sormea puristuneena nyrkkiin, etu-sormi oli pystyssä merkkinä siitä, että ”ykti” yö oli jäljellä ja kasvoilla oli tyytyväinen ilme.

Jaris son Hampus konfirmerades 20050813

valio.kinnunen@bostream.nu (Valio Kinnunen) — Sun, 14 Aug 2005 12:05:00 +0000

Till Hampus från farfar och farbror

Det som Du har lärt Dig under tiden på konfirmationslägret har Du med Dig hela livet. Det säger farfar.

Kristendomen står högst bland alla religioner därför att det finns ett speciellt budskap i kristendomen: ”Älska Din nästa så som Du skulle älska Dig själv”. Det betyder att oberoende av hudfärg, invaliditet, skolning bör alla älskas lika av alla. Kärleken är behållningen när allt annat tvättas bort. Vi människor är okunniga och någon vet någonting och en annan vet annat. Vi kompletterar (fyller ut) varandra. Bedöm inte människan efter utseendet. Ta reda på vad hon kan. Sedan kan Du bestämma Dig angående den människan. Om Du möter en tiggare så ge denne vad hon vill ha, om Du har råd. Ge ingenting om Du har bestämt Dig för det. Hjälp de svagare. Stå upp för och försvara en svagare människa. Låt Dig inte bli provocerad ”Vänd andra kinden till”.

Nu träder Du in i mansåldern. Det betyder att det materiella kommer att spela en allt större roll. Moped, utbildning, flickvän, arbete, bostad och familj inom sin tid. Och det andliga får Du inte glömma bort. Det är till för att Du skall bli en hel människa. Ta ett bad eller dusch på morgonen och samtala med Gud om den kommande dagen.

Många hjärtliga gratulationer från farfar Valio och farbror Timo.

Samtidigt skickar jag gratulationer från Kerstin och Gerd och Marjatta samt Petri. Jag har inte pratat med dem och jag vet att jag får skicka den här gratulationen till Dig. Jag gör det för att det inte skall glömmas bort av dem. Du är värd alla gratulationer.

Ylistys savusaunalle

valio.kinnunen@bostream.nu (Valio Kinnunen) — Sun, 24 Jul 2005 14:58:00 +0000

Ylistys savusaunalle

Kirjoitettu 1974.
Esitetty ensi kerran Ruotsin Suomalaisseurojen Keskusliiton Kulttuuripäivillä 1974 ja sen jälkeen ”lämmitetty” uudelleen ja uudelleen.

”Sauna hiljainen, mustunut,
kattama tuohen ja malkain,
on kuvas sieluuni juurtunut
lapsuudestani alkaen.
Kyyhötit seinin lahoavin
vaiheilla hakamaan aidan
luona nukkuvan sireenin
varjossa harmaan raidan.

Usein seinälles’ hiipien
kurkistin räppänäs rakoon,
vallassa kauhun suloisen
juoksin sun mustuuttas pakoon.
Hirvitti kiukaas’ savuinen,
suuri ja pimeä parvi,
ykssilmä haltia nurkassa sen
ykssilmä, yksisarvi…”

Siellähän sinä sijaitsit, minun lapsuuteni savusauna, runsaan kivenheittomatkan päässä kotiini johtavan kivisen tien varrella.

Kuka tai ketkä lienevätkään olleet sinua pystyttämässä, sitä en tullut tietämään, eikä se olekaan tärkeätä, mutta se oli ja on tärkeätä, että sinä olit siellä, lapsuuskotini pihan piirissä.

Ei voida sanoa, että juuri sinä olit olemuksellasi kaunistamassa pihan piiriä. Ehkä sinun olemuksesi harmaudessaan kuului niihin kohteisiin, jotka silmä mieluummin ohitti kuin vangitsi.

En voi tosiaankaan kiittää sinua ulkonäöstäsi, en sinun kauneudesta tai säännöllisyydestä, en sinun lujuusmielessä vähemmän varmuutta herättävästä olemuksestasi, en sinun sijainnistasi talviset olosuhteet huomioon ottaen, en siitä, että olisit ollut helppo lämmitettävä, en myöskään kylmästä pukuhuoneestasi.

Ja kuitenkin - lapsuusaikojeni muistojen parhaimpiin hetkiin kuulut juuri SINÄ, mustunut, sisäänlämpiävä, räppänällä varustettu savusauna.

”Kylvetti ammoin mun palleron
hyväillen lämpimät hautees:
Sittemmin kasvavan nautinnon
soi mulle huojuvat lautees:
aina sun portaihis’ nariseviin
oudosti vavahtain koskin
löylystäs’ iltoihin kesäisiin
palasin hehkuvin poskin.

Lokakuun puhteina hengitin
vaiheillas’ tuntua maltaan.
Talvin, kun ohitses’ hiihtelin
unohduin tunnelmas’ valtaan:
Vaistosin tuoksun ja havinan
Entisten juhannusvihtain…
Kuulin sun nurkassas’ kuiskivan
pellavaloukkujen, lihtain!!!”

Sinun sisäinen olemuksesi oli mustan puhdas, savun ja ajan patinoima.

Sinun olemuksesi ja ominaisuutesi opettivat jo nuorena ajattelemaan eräitä elämisen arvoja: Ei olemaan pinnalta parempi kuin sisältä ja täyttämään vain se tehtävä, mihin on luotu, mutta täyttämään se parhaalla mahdollisella tavalla.

Kauas olen luotasi loitonnut. Vieraan maan kamaralle kulkien ajatus pakostakin palaa menneeseen – ja kotisaunaan. Lauantai, keskiviikko, mikä viikonpäivä hyvänsä, aina mustan makoiset löylysi. Ilman tunteilua ja reilusti, ne maistuivat parhaimmilta sinun nokisten seiniesi syleilyssä.

Oli aina seikkailu joutua sinua lämmittämään, seikkailu siinä mielessä, että siitä olisi selvinnyt mahdollisimman vähin köhimisin – ja vesien vuotamisin silmistä. Oven ja räppänän auki ollessa tikattiin tuli tuohiin, kiukaaseen asetettujen koivuhalkojen lomissa oleviin. Oli hyvää tuuria, jos sytyttäminen onnistui ensimmäisellä kerralla, jollei, silloin joutui menemään savun sekaan sytyttelemään uudelleen. Mutta vähitellen tuli syttyi ja jopa pöllähteli pimeä savupilvi, kieriskeli aikansa mustuneissa seinissä, nuoleskeli lauteita ja laipiota, tuiskahti viimein ulos ja jopa alkoivat liekit sihisten palaa ja kivinen kiuas mukavasti lämmitessään rapsahdella.

Odotus ja täyttymys – kaksi toisiaan voittamatonta arvoa elämässä.

Savunhajuinen saunanlämmittäjä toi tietyn tunnelman tullessaan tupaan ja herkistytti toistenkin mielet nautinnolliseen odotukseen iltaisen löylyn lämmöstä.

Oli erinomaista kokea saunaan pääsyn täyttymys, saunaan, jossa o l i hyvä lämmin, ei polttavan kuuma vaan ilmavan hautova ja jonka ilma oli happirikkaudessaan helppo hengittää.

Levätä lauteilla, viskata välillä löylyä kiukaalle, hieroskella ja kyhnytellä, miettiä – ja vain olla. Eikö se ole nautintoa, jos mikä, ja vain sinä, sauna, sen osasit lahjoittaa.

Kadehdin sinua asemassasi luvallisena salakuuntelijana, sillä uskon sinun kuulleen ilot ja murheetkin kaikissa ihmiselon ikäkausissa.

Sinä annoit hyvänolon suljetun piirin, joka tavallisesti aukaisi runsassanaisemmaksi ne, jotka muussa olossaan olivat vähäpuheisia. Löylyjesi herkistäminä ovat miehisessä porukassa kerrottu kaikkein makoisimmat jutut ja naurettu imelimmät naurut. Poikavuosien ensimmäiset tyttötarinat on mustien seiniesi sisällä uskottu parhaimmalle kaverille.

Eikä sinun, savusaunan, antama hyvänolon tunne loppunut saunomisen keralla. Saunatuoreena ja mieli herkistyneenä kesäisestä illasta, rastaan raksutuksen säestämänä on oikaistu halki niittyjen naapurin tyttöjen aittaan.

Kesäisen illan idyllin vastapainoksi muistaa miten ihanasti löylysi on syleillyt kyntömiehen väsyneitä jäseniä.

Sinun olemukseesi kuului siihen aikaan paljon salamyhkäistä. Vaikka en enää pitkään aikaan ole uskonut, että äitini löysi minut lauteittesi alta, niin kuitenkin lumouksesi on niin voimakas, että kotoisen kylyni lämmön ja tuoksun tunnen sieraimissani vielä minäkin, niin kuin runoilija Kaarlo Sarkia, jonka runoa Kotisauna olen lainannut tähän esitykseeni.

”Sauna vierellä sireenin
suojassa muistojen hunnun,
sieraimissani vieläkin
vaistoan savusi tunnun.
Hengit tielleni maailmaan
lämpöäs’ rauhoittavaa
vaikka en enää milloinkaan
oveas’ harmaata avaa.”

Miehen tekniset avut

valio.kinnunen@bostream.nu (Valio Kinnunen) — Sat, 23 Jul 2005 18:48:00 +0000

Miehen tekniset avut

Kirjoitettu 15.9.1994

Kun omistaa hyvän, tarmokkaan ja yritteliään vaimon, niin joskus jopa nauttii hänen pienistä virheistään.

Antakaas kun selitän.

Kun on tarmossa ja taidossa jäämässä alakynteen, niin jostakin täytyy miehenkin saada yliote, esimerkiksi tekniikassa ja jos mahdollista niin useammassa kohdassa. Ja juuri niin sattui minulle onnekkaalle käymään.

Vaimoni on taitava kodin hoidossa, siivoamisessa, ruoanlaitossa, leipomisessa, vaatteiden ja verhojen ompelemisessa, taulujen maalaamisessa, puutarhan hoidossa, lasten ja kukkien kasvattamisessa, vain muutaman mainitakseni.

Niihin kun lisätään ahkeruus ja tarmo sekä vähäinen unen tarve niin jälkeähän syntyy paljon. Toisaalta olen kyllä pyrkinyt laskemaan perheessämme tapahtuvat työt kahden ihmisen tekemisiksi, jolloin minullekin, omien vähäisten tekemisteni lisäksi lohkeaa melkoinen tehtyjen töiden ja toimien määrä.

Mutta kun tuolla sisikunnassa kuitenkin kaivertaa sellainen seikka, että sitä tasa-arvoa pitäisi tulla ilman omia ansioitakin.

Ja silloin tekniikan pienet osaamattomuudet vaimolla auttoivat minua jatkamaan perhe-elämäämme melkeinpä rintaani pöyhistellen.

Ensinnäkin parikymmentä vuotta sitten omistimme termospullon ja jostakin syystä sen kierrekorkki ei vaimoltani onnistunut menemään paikoilleen vaan kiertyi alusta alkaen vikajengoille ja silloinhan korkki jää suorastaan ilmaan eikä sulje pulloa. Ilman muuta olin valmis auttamaan armasta aviosiippaani, miehellehän nuo teknilliset jutut ovat leikillisen helppoja.

No, korkki sitten uudessa pullossa sattui vaimoltakin kerralla paikoilleen ja se asia ei minua auttanut pitempään.

Vaateripustimet tulivat sitten avukseni, sillä vaimoni sievä käsi ei hyvällä tuurillakaan vaatteita niiltä pois otettaessa sattunut saamaan niitä koukustaan roikkumaan, kuten ne on kautta aikojen tarkoitettu, vaan kuului heläys ja taas lojui lattialla ainakin yksi ripustin. Ne pudottelut ovat vähentyneet, mutta eivät onnekseni loppuneet.

Seuraava asia on sitten onnekseni ollut vessapaperin pistäminen koteloonsa, josta sitä sitten hädän jo helpotettua otetaan omaan käyttöön sopivina paloina telineen etureunaa vasten revittynä. Mutta kun se paperi sinne koteloon vaimoni toimesta on pistetty väärään suuntaan juoksevana, niin katkaisu on tehtävä kaksin käsin ja taas minä oikaisin asian.

Kyllä miehen taito tekniikassa on korvaamaton!

Valio Kinnunen

Atlantin aallot

valio.kinnunen@bostream.nu (Valio Kinnunen) — Sat, 09 Jul 2005 16:51:00 +0000

Atlantin aallot

Bretagne, Ranska 19940915.

Katselinpa Biskajanlahden rannalla Atlantin aaltojen rantautumista pitkältä matkaltaan. Kummallista kyllä, laineet tulivat rantaan vaikka tuuli kävi maalta merelle päin. Kaipa tuo laaja Atlantti antoi aalloilleen sellaisen vauhdin, ettei tuuli maalta merelle niitä pystynyt muuksi muuttamaan. Ajattelinpa siinä katsellessani, että tuo kupera Atlantti voisi jossakin Euroopan ja Amerikan mantereiden välissä muodostaa jakauksen aalloilleen samoin kuin ihmisellä on tukassaan ja siitä jakauksesta aallot sitten vyöryisivät toiset itään toiset länteen. Mutta sen ajatuksen poisti se, että rannan tuntumassa aallot sekä yhtyivät että jakautuivat.

Eräässä paikassa oli aaltoja vastaanottamassa kallio ja siinä aallot hyökkäsivät kuin kiukuspäissään kalliota vastaan valkoharjaisina ja kuin olisivat sanoneet: Katsokaa kuinka minä teen komean lopun juoksulleni. Komeahan se loppu olikin, sekunnin murto-osassa pärskettä ja pisaroita. Yhtä mahtavaa oli seurata aaltojen iskeytymistä rannan kivikkoon, ehkäpä pärskettä ja pisaroita oli vielä enemmän kuin kalliota vasten.

Eniten kuitenkin kulutin aikaani seuraamalla aaltojen tuloa loivalle hiekkarannalle, missä niitä vastaanottamassa ei ollut massiivista kalliota tai kivikkoa. Yhtä hurjan näköisinä aallot lähestyivät silloinkin rantaa aavistamatta vastaanottonsa erilaisuutta, sitä kuinka niiltä pärskyvä, valkoharjainen uhma otettiin pois melko nopeasti, mutta aivan eri tavalla kuin kallioisilla rannoilla.

Sanotaan ison aallon vaikutuksen aavalla merellä ulottuvan jopa 15 metrin syvyyteen saakka. En tuntenut katsekohteeni rannan syvyyttä merelle päin, mutta laskuveden aikana näin sen olevan satojen metrien matkalla loivan ja aaltojen sileäksi kuluttaman. Sillä nähtävällä olevalla matkalla ajattelin mahtavankin aallon rantaa lähestyessään tuntevan, miten sen korskuvaa voimaa alettiin nakertaa altapäin, ei voimalla vaan vastustamattomalla peräänantamattomuudella, miten tila korskeudelle pieneni ja pieneni ja kuinka loppu läheni alenevana aaltona. Useammankin metrin aalto hupeni kooltaan metriin, hupeni kymmeniä senttejä korkeaksi ja hupeni muutamaan senttiin vaahtoa, vielä hetkeä aikaisemmin ylimpänä ja viimeisimpänä, ennen kuin pirstoutui.

Yritin verrata noita kahta erilaista loppua ihmiseloon ja sen rantautumiseen ”Atlantin matkaltaan”.

Kallioisen tai kivisen rannan aalloille antamaa mahdollisuutta komeaan rantautumiseen tuskin voi verrata komeasti ja ylpeillekin eläneen ihmisen lähtöön.

Mutta sen sijaan voisi ajatella loivan rannan aalloille antaman lopun rinnastamista ihmiselon loppuhetkiin. Monet komeasti ja ylpeillen eläneet ihmiset joutuvat kokemaan eron hetken lähestyessä elämästään, että jokin vei voimat vastustamattomasti ja peräänantamattomasti. Kuinka paljon siinä tilanteessa kullakin on vaahtoa harjallaan, kuinka paljon vielä siinäkin tilanteessa pidetään vaahtoa keinotekoisesti ilman, että todelliseen ylpeyteen enää on aihetta.

Eipähän noihin rinnastuksiin ole yleispätevää vastausta, jos vastausta ollenkaan, sillä yksilön omasta suhtautumisesta elämäänsä ja lähtöönsä riippuu lähtöhetken vaahtoharjaisuus. Jospa minullakin olisi aikaa ja viisautta jo matkalla ”omalta Atlantiltani” varautua kohtaamaan kohdalleni sattuva ranta, loiva tai kallioinen, niin, ettei se kohtaaminen tulisi yllätyksenä, vaan olisin valmis pärskeitten kanssa tai ilman niitä luopumaan elämästäni jollakin lailla tyytyväisenä matkaani.

Valio Kinnunen

Isien tervehdys Teille, äidit, toukokuun toisena sunnuntaina 2005

valio.kinnunen@bostream.nu (Valio Kinnunen) — Tue, 05 Jul 2005 16:31:00 +0000

kirjoitettu 20050503

Isien tervehdys Teille, äidit, toukokuun toisena sunnuntaina 2005

Me voimme nähdä maailmassa monenlaista kaunista sekä Luojan että ihmisen luomaa. Mutta syystä, jota on syvimmältään vaikea selittää, me voimme sanoa nähneemme tai näkevämme kauneinta ihmissilmälle näkyvää silloin, kun äiti ja pieni lapsi ovat näkökentässämme. Eikä ihmekään, sillä niin kuin luonto luo kauneintaan keväällä, me voimme tuossa äsken mainitussa nähdä kevään kaksinkertaisena. Tarkoitan tällä sitä, että ei vain lapsi ole siinä elämänsä keväässä, kyllä sitä on - ja täydellä syyllä - myöskin äiti. Se kuva näyttää meille sitä harmoniaa elämästä ja nimenomaan elämään, jota emme voi missään muualla nähdä. Vanhempi kuvamme henkilöistä on siinä valmiina kaikkeen sen puolesta, jota hän sylissänsä pitää. Ei ole sitä rikkautta maan päällä, johon hän sen aarteensa vaihtaisi eikä sitä väsymyksen hetkeä, jolloin hän ei jaksaisi vielä tehdä jotain rakkaimpansa hyväksi. Mikään kieltäymys ei ole liian suuri, jottei hän uhraisi itsestään tai itselleen kuuluvaa pienoisensa hyväksi.

On sanottu, että suurin suru on sanaton. Me voimme tämän sanoman kääntää koskemaan myös iloa. Jos ajattelemme äidin saamaa kiitosta siitä valtavan paljosta työstä ja itsensä uhraamisesta, jota hän lastensa vuoksi on tehnyt tai tekee, niin milloin hän saa palkaksensa kiitoksen. Hän saa kiitoksen pieneltä rakkaaltaan pienenä hymynä tai jokelteluna – ja ajan kuluttua lapsen sanavaraston sisällettyä kiitos-sanan – myöskin sen. Mutta kovin harvoin pieni ihminen joutaa kiitosta sanomaan, sillä hänen askareensa ovat kovin kiireiset. Väsymyksen tullessa tai muun tarpeen ilmetessä johtaa tie äidin luokse, mistä aina löytyy apu, ja ehkä sen jälkeen on pienten käsien vuoro sattua äidin kaulaan tiedottomaksi kiitokseksi.

Kouluikäisen lapsen maailmasta on oman osansa ottanut tai saanut opettaja ja koulutoverit. Varmaan siinä vaiheessa äidin saama kiitos rajoittuu monta kertaa hänen omaan toteamukseensa ruokailun jälkeen, että maistuipas ruoka. Muutamia vuosia myöhemmin nuoren ihmisen elämänvaihe sisältää niin monen uuden asian oppimista, halua nähdä elämästä niitä monia puolia, jotka ehkä kuuluvat hieman salaisina aikuisten maailmaan, että ujouden ohella ei ole aikaa kiittämiseen. Kuinka yleistä elämässä ihmisten kesken lieneekään se, että on asioita, jotka kuuluvat luonnollisina meille, kuten äiti, ja joista me osaamme kiittää vasta sitten, kun oma elämänkokemuksemme on varttunut sinne saakka, että me itse olemme vastaavassa asemassa. Tai sitten niin, että silmämme avautuvat näkemään kiitoksen tarpeen ja aiheen vasta sitten , kun olemme menettäneet kiitoksen kohteen, esimerkiksi äidin, jota meidän olisi pitänyt kiittää.

Luonnollisuus kuulua perheeseen äitinä, isänä tai lapsena selittää osan siitä, että äiti jaksaa ilman suurempia kiittämisiä niin paljon. Kuinka jaloa onkaan nauttia siitä, että toisen tai toisten on hyvä olla: sen täytyy olla rakkautta sen jaloimmassa muodossa.

Tänä päivänä me haluaisimme kiittää teitä, äidit, lapsen lailla luonnollisesti, ilman laskelmointia, koko olemuksellamme, tietäen tai tietämättämme tunnustaen sen tosiasian, jonka runoilija on sanoiksi pukenut ja joka meille jokaiselle ehkä elämämme kaikissa vaiheissa on antanut tai on antamassa ohjeita käyttäytymiseemme, ohjetta kärsivällisyydestä, ohjetta ymmärtämisestä silloinkin, kun olemme kokeneet vääryyttä:

Maan päällä paikka yksi on
niin pyhä kallis verraton,
mi tarjoo lemmen turvaisan
ja kätkee onnen kalleimman.

Vain sydän äidin, tunnet sen
näin hellä on ja lämpöinen.
Se riemuitsee sun riemustas
se tuntee huoltas, tuskias.

Valio Kinnunen
Puhtaaksikirjoitus: Irja Kaarla
Lukija: Timo Kinnunen

Hallstavikin seurakuntakoti, suomenkielisen seurakuntatyön järjestämä äitienpäiväjuhla 8.5.2005

Rullarens pekfinger

valio.kinnunen@bostream.nu (Valio Kinnunen) — Tue, 05 Jul 2005 16:04:00 +0000

skriven 20030111

Rullarens pekfinger

Det arbetar ca: 1000 personer på Holmens Bruk i Hallstavik. Och alla har de ett gemensamt mål. Att tillverka papper.

Portvakten håller båda ögonen öppna på in och ut trafiken och jobbar och svettas åtminstone under sommarhettan.

Personalen på emballeringen jobbar och svettas året om.

Fabriksledningen följer noga utvecklingen i skogsindustrin, både här hemma i Sverige och utomlands. De ritar, räknar, jämför olika alternativ för att hitta lönsammaste metoden. De köper mycket olika maskiner och råvaror, konstigt nog även lera som råvara. De säljer papper för att få intäkter för att kunna belöna sina anställda, betala alla räkningar, dela ut pengar till aktieägarna och skattepengar till Bosse Ringholm.

Städpersonalen håller rent överallt så att man trivs i fabriken.

Underhållningen servar, smörjer, svetsar, filar, och rengör så att maskinerna kan hållas igång.

Vedhanteringen och andra avdelningar förvandlar över en miljon kubikmeter massaved till pappersmassa. Personalen på RP kontrollerar noga att det inte lämnas en enda bokstav kvar i returmassan.

Ovanstående jobbar hårt och svettas för att kunna blanda enorma mängder vatten i massan innan den transporteras till pappersmaskinen.

Personalen på pappersmaskinen jobbar mycket hårt och svettas mycket för att kunna ta bort nästan allt vatten från massan (deras svett syns som ånga ovanför fabriken).

Resultatet syns på tambouren mellan pappersmaskinen och rullmaskinen: ett papper som är nästan 10m brett och flera mil långt. Sedan förs tambouren till sin plats i rullmaskinen, pappersändan förs in i rullmaskinen och nu kommer den viktigaste kroppsdelen in i bilden: nämligen rullarens pekfinger, som trycker på startknappen och rullmaskinen börjar göra sitt.

Jag följde en gång för länge sedan rullare Jansson, när han jobbade på 11:an. Han satt stilla på sin "tjänstestol" och jag tror att han hade en inbyggd väckarklocka i sig. Nämligen när setet började bli färdigt, då drog han sin hand ur fickan och jag såg hur pekfingret skiljde sig från andra fingrar och började orientera sig mot stoppknappen.
Och sedan precis i rätt ögonblick tryckte fingret på stoppknappen och inom kort var ett set fina rullar färdiga igen. Och en viktig sak: i exakta mått. Tack vare rullarens pekfinger!

Sedan går rullarna via emballeringen till lagret där truckförarna kör i "etttusenetthundra" och lagrar rullar: rulle-på-rulle-på-rulle-på-rulle.…………………..

Summa summarum: LÄNGE LEVE RULLARENS PEKFINGER.

Allt ovanskriva kan bekräftas av Runar Söderberg som sett hundratusentalsrullar tillverkas och skickas ut i världen samt Olle Rosenblom, f.d. Holmens "störste" chef, nämligen inte ens den dåvarande platschefen Arnesjö var lika lång som Olle.

Valio Kinnunen
F.d. "pekfinger-jobbare".

Surevan ihmisen tapaaminen

valio.kinnunen@bostream.nu (Valio Kinnunen) — Tue, 05 Jul 2005 16:16:00 +0000

kirjoitettu 20050417

Surevan ihmisen tapaaminen

Turun Tuomiokirkossa pidettiin joulun jälkeen muisto-jumalanpalvelus Kaakkois-Aasian luonnonkatastrofissa kuolleiden muistolle.

Siellä sanoi Suomen arkkipiispa Jukka Paarma muun muassa: Kun tapaatte surevan ihmisen niin ojentakaa hänelle kätenne, että hän voi tarttua siihen. Antakaa hänelle olkapäänne, että hän voi nojata siihen. Sanoja ei tarvita.

Mikä vapauttava ohje meille jokaiselle on tuo ”Sanoja ei tarvita”.

Me tapaamme surevia ihmisiä ihan kotikylässä. Sureva ihminen seisoo tiellä ja hänen ohitseen kulkee kymmeniä vuosia naapureina olleet, jotka eivät sano edes ”hei”, eivätkä muutenkaan reagoi. Sureva ihminen seisoo ja hänen lähelleen tulee tuttu, joka pysähtyy metrin päähän. Häneltä ei ole halvaantunut kieli vaan myöskin käsi. Jokainen meistä haluaa ilmoittaa osan-ottonsa, mutta ei pysty, koskapa sanoja osanoton ilmaisuun ei löydy.

Minä opettelin kymmeniä vuosia sitten sanomaan surevan ihmisen tavatessani joko ”Otan osaa” tai ”Valitan”. Mutta arvatkaa muistinko minä ne surevan tavatessani. Arvasitte aivan oikein: En muistanut.

Mutta aina työnsin käteni surevan käteen. Meillä jokaisella on halu ilmoittaa surevalle osanottomme sanomalla jotakin sattuvaa, mutta kun sitä ei löydy niin koko osanoton ilmaus jää pois.

Siispä: Arkkipiispamme ei kieltänyt sanomasta jotakin vaan hän antoi ohjeen ”Sanoja ei tarvita”.

Valio Kinnunen